Tänään se vihdoin tapahtui, tunnistaja kävi. Ja jos suoraan saan sanoa, niin ei se kovinkaan kummallista ollut. Se täti-ihminen heilutteli jotain kummaa toosaa tossa mun korvan takana ja kun se piippas niin sitten se katsoi sitä laitetta ja sanoi, että oikea poni. Höh, no tietenkin oikea poni! Kuinka minä nyt voisin olla väärä poni! Kaikkea kanssa... Sitten se täytteli jotain papereitaan, jotka ei muuten maistunut miltään eikä se kirjoitusalustakaan... maistoin, eikä sitten muuta kun kiitti ja hei. Ja tätä sitten on odotettu, en ymmärrä kyllä kaikkia ihmisten kotkotuksia... Siinä tunnistajaa odotellessa tein pientä kahluuretkeä lumikasoissa. Kävin koittamassa, että mikä siinä lumikasassa on niin erikoista kun Tyttö ja Poika viitsivät siinä tuntikausia mönkiä. Ja ihan kiva se oli, paitsi että se oli melko pehmeä ja syvä ja juutuin siihen sitten kiinni. Pari ponnistusta ja muutama komea pukkihyppy niin johan irtosi. Muutenkin alkaa paineita kertyä ja menee nuo taluttelut joskus vähän hassutteluksi. Kuulin kun Äiti sanoi, että pitää laittaa hokkikengät niin päästään ajelulle... mitkäköhän ne semmoiset mahtaa olla. No, sitten sen näkee. Laitan pari kuvaa tämän päivän tunnelmista ja kuulumisiin.